Pohjanmaan Kirjailijat ry

Kamalaa kirjailijana olo on sen vuoksi, että sitä ei saa tehdä aina. Lähinnä siksi. Ei voi. Ei vain kertakaikkiaan voi. Pitää tehdä kaikkea muuta. Kuten kirjoittaa tätä blogia, koska unohdin, että kenen sitä pitikään tässä kuussa kirjoittaa ja päädyin muutaman mutkan kautta itse paikkaamaan näin juhannuksen alla. Pitää käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, siivotakin. Pitää tavata kavereita ja viettää juhannusta. Pitää lähteä häihin ja syntymäpäiville. Pitää vahtia veljen tai siskon lapsia. Ja sitten se kamalin asia: pitää käydä töissä! Pitää tehdä jotain muuta kuin kirjoittaminen, että elättäisi itsensä. Se on kamalaa. Suorastaan epähumaania.

Voi mikä onni olisi saada kirjoittaa kaikki päivät ja saada siitä elantonsa! Voi mikä onni! Silloin tällöin se on mahdollista, kuten tänä kesänä minulla, nöyränä kiittäen ja kumartaen ja joka puolelle hymyillen voin kertoa saaneeni apurahan loppukesän työskentelyyn. Se on mahtavuutta se. Ei tarvitse mennä töihin. Ei sillä, minulla on tällä hetkellä monta työpaikkaa ja nautin melko paljon niistä kaikista. Teen toimittajan töitä, graafikon töitä ja ehkäisevää päihdetyötä, eikä mikään niistä ole kamalaa. Ensi vuonna opiskelen itseni liikunta-alalle ja pääsen viimein tekemään vähän enemmän liikuntahommia, SE jos mikä on ihanaa.

Silti tunnustan, että olisin maailman onnellisin ihminen, kun vain saisin kirjoittaa. Suunnitella elämää sillä tavalla, ettei koko ajan aika, joka olisi varattu kirjoittamiseen, menisi johonkin muuhun, koska olen ”vapaalla”. En ole vapaalla, ei kirjailijalla sellaista aikaa ole kuin loma tai vapaa-aika. Olen töissä. Koko ajan aivoissa raksuttaa. Mutta sinne ne ideat kasaantuvat jonnekin aivoaineen mutkaan, kun eivät ne ainakaan paperille asti pääse. Juuri nyt tein tarjouspyyntöjä asiakkaalle tunnin verran, seuraavaksi pitää päivittää toisen asiakkaan kotisivuja. Sitten pitäisi pyykätä. Ja pestä polkupyörä. Aikaisemmin jo siivosin. Vapaa-päivä. Täysin vapaa päivä kaikesta. Kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ja silti kello on varttia vaille seitsemän illalla, enkä minä ole kirjoittanut sanaakaan.

Pitäisi varmaan syödä jotain. Tajusin juuri, että olen syönyt viimeksi lounaan. No, tätä se on. Ihan normaalia, kun on hulinaa. En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että valitan! Pidän hulinasta. Pidän siitä, että on tekemistä ja puuhaa. Tulee niin hyvä fiilis, kun saa aikaan. Ja ihan pidän siivoamista. Kiva, kun koti on puhdas ja järjestyksessä. Pyörän peseminen se vasta onkin mieluisaa puuhaa. Siinä saa puunatessa unohtaa hetkeksi kaiken muun. Mutta mihin tämä aika menee? Ja miksi, kun tänäänkin saan To do -listan tyhjäksi asioista, se huomenna taas on täynnä kaikkea muuta kuin kirjoittamista? Mistä tätä tekemistä oikein tulee?

Taidan aloittaa nyt siitä, että lopetan tämän blogikirjotuksen tähän. Olenpahan sitten yksi askel lähempänä kirjoittamista. Ehkä huomenna. Mitäs sanotte? Jos huomenna.

Tiina Lehtineva
Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijoiden puheenjohtaja, vastavalmistunut kulttuurituottaja ja intohimoinen pyöräilijä, joka opiskelee ensi lukuvuoden Kuortanella liikunnanohjausta ja haaveilee matkustavansa kaikkialle.

Tiinan omille kotisivuille ja blogiin pääset tästä.