Täytän tänä vuonna 60 v. Kuulostaa kamalan vanhalta. Fyysinen ikäni on varmaan enemmän, mutta henkisesti tunnen olevani 10-20 v. nuorempi. Elämä ei ole aina mennyt niin, mistä nuorena haaveilin, mutta tänä päivänä uskallan väittää, että se on antanut paljon enemmän. Löysin kirjoittamisen nuoruuden tuskassa 14-15-vuotiaana. Kun oli oikein paha olla, kirjoittaminen helpotti ja auttoi käsittelemään nuoren
tytön suruja. Aluksi oman tekstin näkeminen lehdessä painettuna korjasi koulukiusaamisen jälkiä. Kun
kerran liftasin – 80-luvulla vielä liftattiin – vanhemman kylän miehen kyytiin, hän sanoi ”Älä koskaan anna kynäsi kuivua”.
Vuosina 1986-67 kävin Oriveden opiston kirjoittajalinjan. Maakuntalehti tuli tekemään juttua kirjoittajalinjasta. Oman kuvani alla oli teksi ”Arja Rahikka haaveilee elättävänsä itsensä kirjailijana”. Niihin aikoihin ammattinani veroilmoituksessa oli ”maanviljelijan tytär”. Kärsivällisyys, ahkeruus ja taidot eivät riittäneet – kirjailijaa minusta ei tullut. Ensimmäinen ammattini oli päivähoitaja. Iltalukiosta ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen hain ammattikorkeakouluun vuosituhannen vaihteessa ja vuonna 2003 valmistuin sosionomiksi. Opiskeluaikana kirjoittaminen rajoittui opintoihin liittyviin asiateksteihin.
Elämä, parisuhde ja työpaikka veivät vuonna 2004 pois Etelä-Pohjanmaalta Keski-Pohjanmaalle, mutta kirjoittavia ystäviä ja yhteisöjä löytyi sieltäkin. Keski-Pohjanmaan opistossa suoritin Sanataiteen perusteita vastapainoksi sosiaalialan työlle ja uusperhe-elämälle. Kun parisuhde osoittautuikin hiekalle rakennetuksi, palasin vuonna 2008 Seinäjoelle, jossa tunsin olevani kotonani.
Vuonna 2012 aloitin kirjoittamaan ensimmäistä blogiani ”Elämänmittainen matka – eli oman tien kulkijan tunnustuksia”. Siinä käyn läpi elämääni ja sen kipupisteitä. Vuonna 2013 aloitin toisen blogin nimellä ”Pullukkablogi”. Siinä käsittelen henkilökohtaista taisteluani sairaalloisen ylipainon kanssa. Kummassakaan blogissa ei ole mitään kaupallisia kytköksiä. Kirjoitan blogeja silloin, kun tuntuu siltä, että on kirjoittamisen pakko. Välillä tekstä on syntynyt enemmän, välillä vähemmän.
Kirjoittaminen on minulle tapa olla olemassa samoin kuin fyysinen minä. Ajatukset, tunteet ja kaikki pään sisältö elävät omaa, itsenäistä elämäänsä. Jostain syystä se ei riitä, että pitäisin esim. päiväkirjaa. Ajatukset haluavat näkyä sanoina niille, joita niiden lukeminen kiinnostaa. Sanat tulevat minusta ulos eivätkä ne mieti, että ”mitä ihimisekki sanoo”. Vaikka olen monen minut tuntevan mielestä sosiaalinen, sisimmässäni olen aika intovertti – viihdyn välillä yksin ja kaikessa rauhassa omien ajatusteni kanssa. Silloin luovuuteni voi päästä valloilleen.
Sosiaalinen kanssakäyminen on antoisaa, mutta vie myöskin voimia ja voi johtaa konflikteihin. Kun edessä on tyhjä paperi, voin täyttää sen omilla ajatuksillani ilman, että kukaan alkaa väittää vastaan. Samalla työstän itseäni ja elämääni. Kirjoittaminen on minulle hyvin terapeuttista ja on melkein aina saatavilla. Avoimuuteni voi ärsyttää joitakin ihmisiä, mutta en välitä siitä. Kirjoitan asioista, joista haluan kirjoittaa. Haluan rikkoa sitä oletusta, että blogeissa tuodaan esiin vain kaunisteltua kiiltokuvaelämää. Haluan tuoda esiin raadollista elämää, itsenikin likoon laittaen.
Nyt, kun kaikki mielenterveyspalvelut ovat tukossa ja aikoja joutuu odottamaan suhteettoman kauan, moni nuori voi pahoin. Maailman ja yhteiskunnan tilanne on epävakaa ja lisää kaiken ikäisten ahdistusta. Toivoisin, että mahdollisimman moni löytäisi kirjoittamisen ja kaiken muunkin taiteen terapeuttisen vaikutuksen. Kun elämäntuskaansa voi purkaa sanoiksi, säveliksi tai kuviksi, sillä on paljon suurempi terapeuttinen vaikutus kuin mitä moni tulee ajatelleeksi. Jos en itse olisi löytänyt kirjoittamista, en tiedä
kuka olisin tai olisinko enää täällä. Niin suuri merkitys kirjoittamisella on elämääni ollut.
Arja Rahikka
Pohjanmaan Kirjailijat ry 