Opetan työkseni kirjoittamista, joten voisi kuvitella, että työpäivän jälkeen tekstimittani olisi täysi. Toisin on käynyt: vapaa-aikaani rytmittää oma kirjoittaminen.
Mutta en ole tyytynyt vain näppäimistön naputteluun. Kuluneena keväänä olen osallistunut lukuisille kirjoittamisen etäkursseille. Oli säännöllisesti kokoontuvia ryhmiä, intensiivikursseja ja kirjoittamisviikonloppuja. Valinta oli vaikeaa, eikä kaikki kiinnostava mahtunut kalenteriin.
Eri opettajilta ja muilta kurssilaisilta on tarttunut tassuihin uusia näkökulmia ja konkreettisia työkaluja tekstien tuotantoon ja työstämiseen. Lisäksi olen saanut kursseilta jotain sellaista, mitä ei voi tarjota parhainkaan kirjoittamisopas tai itsenäinen urakointi. Olen verkostoitunut ja laajentanut kirjoittavien ihmisten yhteisöäni.
Mitä pidempään olen viettänyt tekstien tuotannon parissa, sen tärkeämmäksi on tullut toinen kirjoittaja. Opettajan roolissa olen ollut lukuisille kirjoittajille kartanpiirtäjä, lyhdynkantaja tai majakan valo, olen ohjannut ja opastanut karikoiden yli kohti työstetympiä tekstejä. Silti kirjoittajana olen samassa jamassa kuin kuka tahansa muukin kirjoittava ihminen: kaipaan vertaistukea ja mentorointia.
Kukaan ei ymmärrä kirjoittajaa yhtä hyvin kuin toinen kirjoittaja. Kokeilkaa vaikka! Jos
työyhteisössä, ystäväpiirissä tai perheen kesken intoilee siitä, kuinka onnistui kirjoittamaan huikean juonenkäänteen, saa lempeitä katseita (paitsi jos juonenkäänteeseen sisältyi murha); jo seuraavassa hengenvedossa seurueen keskustelu kääntyy navakasti puutarhanhoitoon, politiikkaan tai papurisottoon. Jos tulee paljastaneeksi, että sai juuri naputeltua viimeisen pisteen 300-liuskaisen romaanikäsikirjoituksen ensimmäiseen versioon, hyväätarkoittavat kanssaihmiset kohteliaasti tiedustelevat, milloin kirjan saa lukea painettuna.
Vain toinen kirjoittaja ymmärtää sekä kirjoittamisen hurmion että kivikkoisen maratonin.
Erilaiset kirjoittajayhteisöt – olivat ne kirjoittajayhdistyksiä, kansalaisopistojen kirjoittamispiirejä tai pienen piirin sparrausrinkejä – ovat kullanarvoisia, kun haluaa ruotia tarinan takomisen riemua ja raivoa pintaa syvemmältä.
Yksi tällainen yhteisö on Pohjanmaan Kirjailijat ry. Yhdistyksen jäsenenä olen päässyt tutustumaan koko joukkoon kirjoittajia ja kirjailijoita. Sihteerin pestin myötä erityisen läheiseksi on tullut yhdistyksemme hallitus. Toimimme tiiminä koko jäsenistömme eduksi, mutta siinä sivussa meillä on julmetun hauskaa. (Tervetuloa mukaan tekemään ja toimimaan!)
Yhtä lailla tärkeitä ovat kirjoittavat ystävät ja tuttavat eri puolilta Suomea. Kaveripiirissäni on pitkän linjan kirjailijoita, aloittelijoita, prosaisteja ja runoilijoita, fiktion kirjoittajia ja toimittajia, ammattilaisia ja harrastajia – kaikenlaisia sanahörhöjä, joiden kanssa tarvomme samaa suota.
Jos kirjoittaminen ei suju, kollega ymmärtää. Jos kirjoittaminen sujuu, kollega iloitsee kanssani. Ja kun kaipaan ulkopuolista silmäparia tai potkua takamukselle, sen tarjoaa kirjoittava kanssaihminen.
Jos olisin yksin, en olisi tässä. Kiitos kollegat, kiitos mentorit, kiitos vertaistuki! Teidän rinnallanne matka jatkuu pitkospuita pitkin.
Inka Vilén
Kirjoittaja on kirjoittamisen moniottelija, jonka takapuolta kollegat ja mentorit ovat viime aikoina potkineet miltei mustelmille.
Pohjanmaan Kirjailijat ry 