Eräältä korona-ajan etäkurssilta kaikki sai alkunsa. Halusin palauttaa mieleeni
perusasioita romaanin kirjoittamisesta. Aikaisemmasta kirjoittamisen opiskelusta, muun muassa Pohjanmaan kirjoittajakoulusta ja avoimen yliopiston
kirjoittamisopinnoista oli vierähtänyt vuosia. Nuorille tarkoitettuun Kontakti-
kirjakilpailuun osallistumisestani oli kulunut jo vuosikymmeniä. Nautin ajatuksesta, että olin vuosien tauon jälkeen viimeinkin palannut itselleni tärkeän harrastuksen pariin.
Kirjoittaminen ei siis ollut yhtäkkiä mieleeni tullut idea kokeiltavaksi, vaan läpi elämän säilynyt kiinnostus lajiin. Oli mielenkiintoista huomata miten vahvana kirjoittamisen into ja ilo oli säilynyt, kun siihen taas pääsin keskittymään. Tuolta kurssilta sai alkunsa romaanikäsikirjoitukseni.
Käsikirjoituksen edetessä nousi vähitellen ajatus, että jospa se olisikin julkaisukelpoista. Itselläni oli kirjoittamisen aikana ajoittain tosi hauskaa, joten ajattelin, että mahdollisesti myös jollakulla lukijalla voisi olla, huolimatta kirjan vakavistakin teemoista. Kirjoittamisen ja oppimisen iloa eivät lannistaneet haastavat itsekontrollin ja epäuskon hetketkään, enempää kuin monet tekstinpätkät, jotka joutuivat hylättyinä roskakoriin. Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen -kirja julkaistiin helmikuussa 2024 Myllylahden kustantamana.
”Mitä siitä ihimisekki sanoo?”
Kustannussopimuksen allekirjoittamista mietin kuitenkin viikon ajan. Lopulta päätin, että en voi jättää eteeni tullutta uutta asiaa kokematta. En siitäkään huolimatta, että rikastumaan ei kirjan julkaisulla pääse. Siitä olemme tulleet hyvin tietoisiksi ajankohtaisessa kirja/äänikirjakeskustelussa ja kirjan arvonlisäveron korotussuunnitelmissa.
Kirjan kustannus- ja julkaisuprosessista en paljoakaan etukäteen tiennyt, joten se oli jo sellaisenaan mielenkiintoinen. Kirjan nimi oli ehdotuksistani minun ja kustannustoimittajan yksimielinen päätös, samoin kuin muutamat tekstimuutokset. Kannen suunnitteluun annoin haluamiani ideoita, jotka huomioitiin. Oikolukuvaiheessa kauhistuin tekstikohtaa, johon oli jäänyt selkeää tautofoniaa. Onneksi se ehdittiin korjata.
Kirjan ilmestyminen käteeni fyysisenä valmiina kappaleena oli lopulta hämmentävä, ristiriitainen hetki. Mielessä aaltoili hiljainen riemu ja ylpeys, toisaalta huijarisyndrooma nosti päätään. Orvokki Aution eteläpohjalaisittain tuttu lausahdus Mitä siitä ihimisekki sanoo? kummitteli mielessä. Lopulta totesin, että kirja elää omaa elämäänsä ja minä omaani ja aloitin uuden romaanikäsikirjoituksen.
Pentinkulman päivät
Yllättäen tulin esikoisellani valituksi Pentinkulman päivien yhteydessä pidettävään esikoiskirjailijaseminaariin. Vuosittainen kirjallisuustapahtuma järjestettiin heinä-elokuun vaihteessa Urjalassa, Väinö Linnan synnyinseudulla 46. kerran. Esikoiskirjailijaseminaaria Pentinkulman päivien yhteydessä on järjestetty vuodesta 1987 alkaen. Tällä kertaa esikoiskirjailijat olivat pääosin pääkaupunkiseudulta ja Turun seudulta.
Tunnelmaltaan ja sisällöltään seminaari oli mieleenpainuva kokemus. Melkein harmittaa, ettei enää koskaan pääse osallistumaan kyseiseen seminaariin. Oli hienoa tutustua muihin esikoiskirjailijoihin, kuulla heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan kirjoittamisesta ja kirjojen syntyprosesseista. Vertaiskokemus yhteisen asian äärellä oli voimaannuttavaa ja opettavaista. Neljän päivän intensiivisen seminaarin vetäjinä toimivat kokeneet kirjallisuuden ja kirjoittamisen asiantuntijat Maria Laakso, Taija Tuominen ja Erkka Mykkänen.
Kun luin esikoiskirjat etukäteen ennen seminaaria, koin kirjallisuuden monipuolisuuden ja kielen mahdollisuudet aivan uudella tavalla, vaikka kysymys oli vain yhdentoista esikoiskirjailijan kirjasta satojen lukemieni kirjojen joukossa. Itselleni vahvistui myös se tosiasia, kuinka tiiviisti kirjoittaminen ja lukeminen kulkevat käsi kädessä, ne tukevat toinen toistaan ja laajentavat omaa ajattelua.
Kirjamessut
Kirjani vei minut myös Helsingin Kirjamessuille, jotka järjestettiin 24.–27.10. Olin messuilla kirjailija Tuula Rannan kanssa haastateltavana kirjoistamme, joissa molemmissa päähenkilöinä ovat ikääntyneet reipasotteiset naiset. Tuula Ranta kertoi kirjastaan Isät eivät kuole, joka on hänen Aira Karhu -dekkarisarjansa neljäs teos. Haastattelu oli messuohjelmassa otsikoitu Ihanat ikääntyvät naiset.
Kun aikaisemmin olen kirjamessuilla ihmisjoukon ja hälinän keskellä kuunnellut kirjailijoiden haastatteluja, olen joskus miettinyt miltähän tuntuisi olla tuolla areenalla puhumassa siitä mitä on kirjoittanut. Nyt tiedän miltä se tuntuu, mutta silti voisin Junnu Vainion mielipidettä purjehduksesta mukaillen todeta, että kaikki paitsi kirjoittaminen on turhaa.
Ulla Linturinne
Pohjanmaan Kirjailijat ry 