Kirjoittamista voi verrata löytöretkeilyyn. Lähtiessään ei voi tietää mitä löytää vai löytääkö mitään. Onnekkaina hetkinä flow kaappaa mukaansa ja paperille voi saatella ylpeänä erinomaisen kokonaisuuden. Joskus epävarmuus kietoutuu kynän ympärille ja pysäyttää sen – onko tästä tekstistä yhtään mihinkään?
Olen alkanut kirjoittaa kerronnallista tietokirjaa verenluovutuksesta, ja saanut huomata, että onnistuminen ja epäilys ottavat vuorotellen roolia. Vaikka olen kirjoittanut paljon, on tietokirjoittaminen minulle monin tavoin uusi leikkikenttä. Etsin vielä kertojanääntäni ja itselleni parhaiten sopivia työskentelytapoja. Joudun vielä miettimään paljon sitä, milloin tarkistan faktoja, miten kirjoitan dialogia ja millaisin keinoin teen tarinalle onnistuneen rakenteen. Kirjan kirjoittaminen on palapelitekniikkaa, jossa uusien kuvioiden tuleminen näkyväksi tuottaa suurta iloa, mutta väärien palojen turha sovittelu lannistaa. On tärkeää löytää itselleen sopivat keinot ajattelun ohjaamiseksi toivotuille urille myös silloin, kun kirjoittamisesta ei tunnu tulevan yhtään mitään.
Koen tärkeäksi inspiroitua muiden saavutuksista, jotta voin uskoa myös omaan onnistumiseeni. Onneksi kuuntelin hiljattain äänikirjana kauhukirjoittamisen kuningas Stephen Kingin kirjan Kirjoittamisesta: muistelmia leipätyöstä (Tammi 2018). King kertoo kirjassaan siitä, miten päätyi kirjailijaksi, mitä hän tietää kirjailijana olemisesta nykyisin ja kuinka kirjoittamista harjoitetaan. Kirja antoi minulle uskoa omaan tekemiseeni. Jos kahdeksasluokkalaiselle Stephenille sateli opettajalta nuhteita roskatekstien kirjoittamisesta, mutta silti hänestä tuli yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista ja suosituimmista kirjailijoista, se jos mikä kannustaa jatkamaan kirjoittamista omista epäilyksistä huolimatta.
Olen paininut myös sen kanssa, milloin kirjoitan. Teen kokoaikatyötä verenluovutuksessa, joten pitkä sapattivapaa ei tule kysymykseen. Kannustajakseni sain yhdysvaltalaisen kirjoittamisen moniottelijan Julia Cameronin kirjan Tyhjän paperin nautinto (Like Kustannus 2004). Cameron muistutti minua siitä, että kirjoittaminen voi tapahtua missä tahansa ja milloin tahansa, jolloin kirjoittamisen kynnys pysyy matalana.
Cameron puhuu elämän sisään upotetusta kirjoittamisesta, jolloin kirjoittaja ei tarvitse tietynlaisia olosuhteita kirjoittaakseen, vaan kirjoittaminen on mahdollista pienissä arjen raoissa. Niinpä kirjoitan työmatkoilla, ennen nukahtamista, kauppareissulla. Pari sanaa talteen sähköpostin uumeniin muutaman kerran viikossa tuottaa monta hyvää tarttumapintaa niihin hetkiin, kun kirjoittamiseen on käytettävissä enemmän aikaa.
Tietokirjan kirjoittamisen myötä mielessäni on vahvistunut ajatus siitä, että kirjoittaminen on rooliin asettumista. Se on uskoa siihen, mitä on tekemässä, ja omaan osaamiseen luottamista. Vaikka lähtöviivalla en vielä ole pystynyt näkemään, millainen matkasta on tulossa, olen lähtenyt matkaan mahdollisuuksiani manifestoiden. ”Fake it until you make it” tepsii monessa asiassa, niin myös kirjoittamisessa. On vain luotettava prosessiin. Matkan varrella voi oppia lisää uusia taitoja, jotka kantavat lopulta perille asti.
Heli Mäkelä
Kirjoittaja on seinäjokelainen verenluovutuksen sairaanhoitaja, joka osaa pistää ja kirjoittaa.
Pohjanmaan Kirjailijat ry 