Muistan olleeni innokas ainekirjoittaja koulussa. Opettajat välillä moittivat liiankin pitkistä aineista. Lukiossa opin kirjoittamaan kuin poliitikko, paljon tekstiä varsinaisen asian ympäriltä, kierrellen ja kaarrellen. Sillä tavalla menestyin ihan kohtalaisesti ylioppilaskirjoituksissakin.
Elämä vei eteenpäin ja kaikki ei mennytkään kuin Strömsössä. Hautauduin omaan arkeeni ja unohdin kirjoittamisen vuosikausiksi. Aina välillä herättelin ideaa kirjoittamisesta, lähinnä oman elämän ja sen haasteiden sanoittamisesta. Sain joskus jopa aloitettua tuota pelottavan suurta projektia. Jokainen yritys kaatui siihen, että tekstistä tuli niin sekavaa ja fiktiivisen oloista, että eihän kukaan olisi voinut sitä faktana pitää. Niinpä olen vuosien varrella tuhonnut valtavasti omia tekstejäni. En uskonut, että minä osaisin kirjoittaa. Ennen kaikkea en ollut valmis vielä silloin laittamaan itseäni likoon, ymmärrän sen vasta nyt.
Viimein jouduin kohtaamaan kaikkein suurimman surun, oman lapseni menettämisen. Tuo suru sysäsi minut keskelle elämäni suurinta identiteettikriisiä. Jouduin katsomaan itseäni ja elämääni rehellisesti ja avoimin silmin. Eksistentiaalisen kriisin keskellä jouduin etsimään vastauksia suuriin kysymyksiin. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä osaan? Ja niin minä löysin uudelleen kirjoittamisen.
Aloin kirjoittaa tarinoita elämäni varrelta. Aloin kirjoittaa tunteita ja kokemuksia ylös. Pikkuhiljaa, kun tekstejä alkoi kertyä, niin ymmärsin, että niistä voisi koota omaelämäkerran. Osallistuin Seinäjoen kansalaisopiston ”Elämä tarinaksi” -kurssille ja sain apua jäsennykseen. Siellä luin ensimmäistä kertaa ääneen omia tekstejäni ja huomasin niiden koskettavan kuulijoita. Sain vahvistusta omaan tyyliini. Myös muilla kirjoituskursseilla, joilla olen ollut, ihaninta on ollut tuki ja kannustus. Tuntuu, kuin olisin löytänyt vihdoin oman paikkani.
Esikoiskirjani ”Sairas sydän säröillä” kirjoittaminen oli hyvin terapeuttista, eheyttävää ja sillä oli voimaannuttava vaikutus. Se oli kuin valtava, syvälle luotaava terapiaistunto, jonka kautta löysin anteeksiannon, kiitollisuuden ja toivon. Päätös kirjan kirjoittamisesta oli yksi elämäni suurimpia etappeja. Itse asiassa se on aina ollut salainen haaveeni. Oman kirjan kirjoittaminen ja vieläpä sen julkaiseminen on totta puhuen kamalan pelottavaa, mutta se on jo nyt tuonut minulle valtavasti iloa, lohtua ja selkeyttä. Lisäksi se on tuonut myös paljon uusia asioita elämääni.
Elämäkertakirjoittamisen lisäksi olen löytänyt itsestäni runoilijan. Runojen lyhyen ja ytimekkään ilmaisun kautta pystyn tuomaan esille tunteita, joita olisi muutoin vaikea kuvata. Rakastan sanoja, rakastan niiden kanssa leikittelyä sekä niiden avulla tapahtuvaa vaikuttamista ja vaikuttumista. Otin valtavan ison askeleen astuessani epämukavuusalueelle rohkeasti, tartuin kynään ja annoin sanojen tehdä työnsä. Uskon, että kirjoittaminen on nyt jäänyt osaksi minuuttani. Uusia ideoita syntyy ja into kasvaa. Toivon, että tekstini kohtaisivat ja koskettaisivat lukijoita. Uskon kirjoittamiseen ja sen hyvää tekevään voimaan.
Sari Männikkö
Pohjanmaan Kirjailijat ry 