Olen julkaissut viisi kotiseutukirjaa, kaksi Pietarsaaren suomenkielisistä ja kolme veljeni kanssa omiin sukujuuriimme liittyen. Teoksissa peilataan myös aikakausia ja taustoja, joissa ihmiset elivät. Niissä on maan ja paikallista historiaa. Kotiseutukirjojen koostaminen oli miellyttävä tapa jatkaa kirjoittamista sen jälkeen, kun olin jäänyt eläkkeelle toimittajan työstä. Saatoin yhdistää kiinnostukseni historiaan ja rakkaan kirjoittamisen. Kirjoihin liittyy muutakin toimittajan työtä, taustojen etsimisenä, haastatteluina ja muuna tiedon keruuna. Valokuvat, kartat ja erilaiset havainnekuvat kertovat niissä osaltaan tarinaa.
Kirjojen teko alkoi Pietarsaaren suomenkielisten asukkaiden historiasta ja muistoista. Kuinka he sopeutuivat muuttaessaan maaseudulta kaupunkiin, hyvin ruotsinkieliseen ympäristöön ja paljolti tehdastyöhön. Useimmilla oli vain kansakoulupohja. Noiden teosten jälkeen tulivat omaan perheeseen ja sukuun liittyvät teokset. Kuljin tavallaan ajassa taaksepäin kirjojen mukana, aina 1400-1500 -luvulle, sillä Ruotsi-Suomen ajalta peräisin ovat varhaisimmat sukuun liittyvät tiedot.
Teokset ovat olleet eräänlainen sukeltaminen Suomen historiaan ja paikallishistoriaan. Kirjoissani on myös oman suvun merkkihenkilöitä. Näistä esimerkkinä äidinäiti, mummoni. Hän oli pientilan emännän tehtävän ohella lapsenpäästäjä, kansanparantaja ja eräänlainen suvun matriarkka, joka eli lähes 100-vuotiaaksi. Hänellä oli merkitystä monelle kylän ihmiselle, muillekin kuin perheelleen.
Isäni vaari puolestaan oli tavallisen kansanmiehen ohella tietäjä, jonka salaperäiset tiedot ja taidot kirvoittavat mielikuvitusta. Hänkin oli merkittävä vaikuttaja omassa elämänpiirissään. En ole koskaan häntä tavannut, hän eli ennen minua, mutta hänen tarinansa puhuttelee yhä. Näistä kahdesta lähisukulaisesta syntyy vielä oma teos, se on jo vireillä.
Ilman vanhempia minun ja sisarusteni tarina ei puolestaan olisi koskaan alkanut. Äitini ja isäni kokivat sodat. He olivat osa sen jälkeistä jälleenrakentajasukupolvea, jonka uurastuksen ansiosta meillä on hyvät elinolot, tämä itsenäinen, rakas kotimaa. Kootessani ja kirjoittaessani kotiseutukirjoja opin omasta suvustani enemmän kuin mitä saatoin ennalta kuvitella. Ihmiset alkoivat elää mielikuvituksessani tarinoissa ja Suomen historiassa, joka eteni kuin filminauha. Pitkä matka on kaukaisten esivanhempien ajasta 1400-1500-luvulta 1900-2000-luvuille. Se opetti maamme historiasta enemmän kuin lukemani historiankirjat. Asiat tulivat lähelle, vaikka käsittelivät osin hyvin kaukaisia aikoja. Kuitenkin niissä oli jotain tuttua, niitä elivät omat esivanhemmat, joiden geeniperimä on edelleen meissä jälkeen tulleissa.
Kirjoitettaessa ja koottaessa näitä kirjoja saimme talteen paitsi sisaruksilta myös serkuilta perheissä ja suvussa kulkeneita tarinoita, muistoja ja perimätietoa. Ne ovat osana kirjoja ja säilyvät aarteina tuleville polville sekä tutkijoille. Muistoja kootessa harmitti lähinnä se, että niitä ei koottu ja kirjattu ylös aiemmin. Esimerkiksi vanhempiemme sukupolvilla olisi luultavasti ollut paljon kerrottavaa, joka jäi nyt historian hämärään. Minun vanhempani tosin kertoivat jonkin verran tarinoita ja muistoja, mutta kaikissa perheissä se ei ole ollut tapana.
Mummu, äidinäiti, oli hyvä kertoja ja hänen muistojaan ja elämäntarinaansa saatiin melko paljon talteen. Kenties osin siksi, että hän eli niin pitkän elämän ja kertoi mielellään vanhoista ajoista. Mummu (o. s. Kinnunen) joskus totesi: ”Myö Kinnulan Kinnuset ollaan kaikki sukulaisia keskenään.” Tämä sanonta meitä lapsia hieman hymyilytti ja epäilyttikin. Todeksi se kuitenkin paljastui. Hänen kaukainen esi-isänsä oli Kustaa Vaasan (1496-1560) aikana lähtenyt perheineen Rantasalmelta ja perustanut tilan ostamaansa erämaahan eli ollut siellä (sittemmin Kinnulan kunta) ensimmäinen asukas. Hänestä polveutuvat mm. nykyisen pikkukunnan Kinnuset. Ja vielä etäisemmät esi-isät (Skinnare -> Kinnunen) olivat aikanaan saapuneet Karjalan kannaksen yli Etelä-Savoon ties mistä. Sekin tieto olisi tutkimuksen väärti.
Isäni esi-isä oli puolestaan ensimmäisenä uudisasukkaana tullut Perhon Mökälään, jossa Salmen (ent. Haasiosalmi) suku sittemmin asusti. Isäni veli, setämme oli kirjoittanut muistiin vanhoista ajoista tarinoita ja muistoja – paitsi omia myös isoisänsä ja äitinsä kertomia. Ne olivat iso aarre isän puolen historiaa kootessa.
Mökälän asutuskylän eli kotikylämme perheiden lapset olivat puolestaan tarinoiden kertojina siinä historiassa. Heidän vanhempansa, samoin kuin isäni ja äitini olivat osasia maamme sodan jälkeisessä asutuspolitiikassa, kun Karjalan evakoita asutettiin ja myös rintamamiehillä puolisoineen oli mahdollisuus varata tiloja. Tähän vanhemmat tarttuivat, olihan tuleva asuinpaikka lähellä isäni metsänvartijasuvun asuinsijoja, vaikka tiettömän taipaleen takana tuolloin olikin. Vilkas kylä palveluineen alueelle muodostui, kunnes maaseudun rakennemuutos toden teolla siihenkin iski ja hajotti perheet pitkin Suomea, Ruotsiin ja jopa Amerikkaan. Se kylä elää enää muistoissa.
Kaikkiin teoksiin sisältyy myös tutkittua taustaa ja olemassa olevaa historiankirjoitusta. Veljeni asiantuntemus sukututkimuksesta oli suuri apu sukuumme liittyvissä kirjoissa. Kaikissa teoksissa on kiinnitetty yksilöiden ja perheiden tarinat osaksi laajempaa kehitystä, Suomen historiaan liittyvillä ja myös paikallisilla tapahtumilla. Taustana on muutos, johon ihmiset parhaansa mukaan yrittävät sopeutua.
Koostamiani kirjoja nyt miettiessäni tuli mieleeni kauan sitten lukemani Julia Kristevan teos, Muukalaisia itsellemme. Se kuvaa lähinnä pakolaisuutta. Ei näisssä teoksissa ole ollut kyse siitä, mutta kuitenkin muutoksesta, jonka seurauksena on ollut lähdettävä kotiseuduilta, joko perheenä tai yksin uusiin ympäristöihin kotimaassa ja myös ulkomaille. Suvun kaukaiset esivanhemmat lähtivät aikoinaan Karjalan Kannaksen yli uusille alueille, Suomeen. Onneksemme, niin ajattelen, kun mietin itärajan taakse jääneiden kohtaloita.
Anita Salmi
Kirjoittaja on toimittaja ja tohtori.
Pohjanmaan Kirjailijat ry 