Joskus opetustaipaleeni alkumetreillä kansalaisopiston kirjoittajaryhmääni osallistui mainio iäkäs herrasmies: harmaa lyhyt parta, terävä katse ja nopealiikkeinen kynä. Hän tarttui aina tomerasti jokaiseen kirjoitusharjoitukseen ja antoi kynän liihotella pitkin paperia. (Se oli sitä aikaa, kun tietokoneet olivat massiivisia laatikoita, putkinäyttöjen paino mitattiin tonneissa ja käyttöjärjestelmät olivat vasta siirtyneet MS-DOSista graafiseen ikkunaformaattiin.)
Kun tämä herra sai tekstinsä tuotettua – useimmiten siinä vaiheessa, kun toiset vielä puhisivat ja puhkuivat, ähkivät sanoja, jotka hävettivät ja nolottivat –, hän napautti kynänsä pöytään niin että kilahti, suoristi selkänsä ja hymyili tyytyväisenä.
Hän oli valmis.
Jestas, miten kadehdinkaan (sekä silloin että nyt) sitä tyytyväistä ilmettä, joka hänen kasvoillaan joka kerta oli. Ollapa valmis ja vielä tyytyväinen siihen, mitä tuli tehtyä!
Minun tekstini lilluvat ikuisessa keskeneräisyyden tilassa. Tarkkaan ottaen elämässäni kaikki lilluu keskeneräisenä. Moni asia voi olla näennäisesti valmis, mutta silti se on minun mielessäni yhä kesken: voisi vähän parannella, pikkuisen petrata, korjata ehommaksi. Vaihdan vielä villatakkiin nätimmät napit, siirrän taulun sittenkin toiselle seinälle, työstän huteraa sanavalintaa.
On hirvittävän pelottavaa julistaa jokin asia valmiiksi. Siis sillä lailla valmiiksi, ettei sitä enää voi muuttaa. Siinä se on ja pysyy, eikä siitä muutu, vaikka vuodet vyöryvät sen ylitse, maailma myllertää ja jopa ihminen muuttuu (vaikkakin monessa asiassa tuskastuttavan hitaasti).
Onneksi on deadline. Kun kalenteriin on asetettu kalmanlinja, työskentely tiivistyy sitä kohti. Mitä lähemmäs raja hiipii, sen suuremmaksi paniikki kasvaa: ei se ole valmis, kaukana siitä! Vielä voisi viilata! Pitäisi pistää uusiksi! Pitäisi parantaa!
Onneksi deadline on lahjomaton. Jälkikäteen joudun toteamaan: tuotos oli niin hyvä kuin tässä vaiheessa elämää tällä aikataululla pystyin, oli kyse tekstistä, ommellusta vaatekappaleesta, oppitunnin valmistelusta tai harjoitellusta esityksestä.
Jos minun annettaisiin tehdä kaikki ihan omassa aikataulussa, valmista ei tulisi ikinä. Sen verran monet villasukat odottavat lankojen päättelyä, tekstit editointia, jopa kirjatilaukset verkkokaupan ostoskorissa viimeistä tilausnapin klikkausta. Olen satavarmasti se, joka vielä hioo sanavalintoja kymmenen minuuttia ennen viimeistä palautushetkeä tai lähettää tilauksen viimeisen tarjoustunnin loppuhetkillä.
Elämme kertakäyttökulttuurissa, jossa uutta pitäisi syntyä valtavalla vauhdilla eikä viimeistelyyn ole aikaa. Uutiset julkaistaan mieluummin jo vartti sitten, virheet korjataan jälkikäteen, jos joku niistä sattuu huomauttamaan. Kirjailijat puristetaan samaan tehokkuusmuottiin: uuden kirjan pitää olla ulkona seuraavaan sesonkiin, jotta kärsimättömät lukijat pääsevät ahmaisemaan teoksen yhdessä illassa.
Väistämättä tämä kulttuuri heijastuu kaikenlaiseen työhön. Ei ehdi asettelemaan tiiliä täsmällisesti linjaan, ei kerkeä suunnitella tietojärjestelmiä käyttäjäystävällisiksi. Työmoraali rapistuu, kun kaiken voi hutaista vähän sinne päin. Ei ole aikaa tuntea tyydytystä hyvin tehdystä työstä, pitää vain huiskia menemään, jotta pääsee siirtymään seuraavaan kohteeseen. Ei jouda viimeistelemään, saati prosessoimaan.
Mutta kyllä tällainen kulttuuri jotain positiivistakin tuottaa: perfektionismin on pakko karista. Toisinaan täydellisyydentavoittelu yltyy siihen pisteeseen, että kaikki seisoo, koska mielessä siintää utopistinen unelmakuva Täydellisestä Tekstistä, jota on mahdoton saavuttaa. Mitä korkeammalle rima nousee, sen varmemmin sitä ei pysty ylittämään.
Perfektionisti jää hinkkaamaan jotain mitätöntä detaljia, johon kukaan muu ei edes tajua kiinnittää huomiota. Sitä käy läpi kaikkien synonyymisanakirjojen tarjoamat vaihtoehtoiset ilmaisut ja sorvailee ajatusta kokonaan uusiksi viidesti, vaikka lukija olisi nähnyt kristallinkirkkaasti jo kolmannesta versiosta, että sankarittarella on suru puserossa, kun kissa kuoli.
Perfektionismin suossa rämpiessä unohtuu totuus: ei ole täydellistä. Mutta on riittävän valmista.
Tänään on hyvä päivä pyöräyttää jotain riittävän valmiiksi. Kaivan laatikosta tietokoneeni viereen perinteisen kuulakärkikynän, jotta voin prosessin päätteeksi napauttaa kynän pöytään ja hymyillä. Valmis!
Inka Vilén
Kirjoittaja on toipumista toivova perfektionisti, tekstin loputonta viilaamista harjoittava kirjoittaja, joka uskoo vielä saavansa riittävän valmiiksi jotain muutakin kuin tämän blogitekstin.
Pohjanmaan Kirjailijat ry 