Miltähän tuntuisi kurkistaa apurahoista päättävän pään sisälle? Tai seurata kirjallisuuspalkinnon ratkaisemista kärpäsenä katossa?
Tervetuloa kurkistelemaan. Olen päätynyt näihin kummallisiin tehtäviin ja yritän nyt kertoa, miltä tuo työ tuntuu.
Olin aikaisemmin päättämässä Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahaston apurahoista. Nyt olen samoissa hommissa Pohjanmaan taidetoimikunnassa. Lisäksi istun kolmatta kertaa Pohjalaisen
kirjallisuuspalkinnon raadissa.
Olen päätynyt näihin tehtäviin pyrkimättä ja pyydettynä, mutta vapaaehtoisesti ja uteliaana. Uskalsin lähteä niihin, koska arvelen tuntevani kohtalaisen hyvin pohjalaista kirjallisuutta ja muutakin kulttuuria. En myöskään itse ole taiteen tekijä, eikä kukaan kirjailija ole läheinen ystäväni. Saatan toisin sanoen vaikuttaa melko sopivalta valinnalta. Ehkä olenkin.
Miltä tämän sortin duuni sitten tuntuu? Kiitos kysymästä, samaan aikaan palkitsevalta ja
tuskalliselta.
Palkitsevaa on nähdä se valtava yrittämisen ja osaamisen kirjo, millä taitavat tekijät ammentavat itseään. Tuskallista on, kun valtaosalle täytyy tuottaa pettymys.
Katosta surraava kärpänen saattaisi laskeutua hikipisaraan apurahojen päättäjän otsalle. Syviin mietteisiin uppoutunut apurahapalapelin ratkoja tuskin edes huomaisi huokauksiltaan huitaista sitä matkoihinsa.
Huokaukset johtuvat apurahojen ja palkintosijojen vähyydestä. Päällimmäinen tunne on
riittämättömyys ja ahdistus. Lahjakkuutta on niin paljon enemmän kuin rahoja tai finaalipaikkoja. Eivätkä omat kyvyt tietenkään riitä tekemään oikeita ratkaisuja. Päätöksiä ei onneksi tehdä yksin, vaan ne ovat aina monen ratkaisijan aatosten ja keskustelujen summia.
Teille apurahojen hakijoille uskallan kertoa, että näen jakajien porukassa arvostusta, nöyryyttä ja vakavaa keskittymistä. Tiedämme, että ratkaisumme tuo pienelle joukolle iloa, mutta tekee valtaosalle kipeää.
Se on meidän osamme, koska tunnusten jakajina olemme taideyhteisön pohjasakkaa ja
aluskasvillisuutta. Ydinjoukkoa ovat omasta persoonastaan ammentavat tekijät. Ravintoketjun huipulla pörräävät vapaat lukijat ja muun taiteen kuluttajat, jotka saavat nauttia luovan työn hedelmistä ja imaista siitä herkkupalat itselleen.
Kuten vaikkapa Jussi Huhtalan Verenkeittimestä tai Pertti Sillanpään Valeltajasta. Tai Ellen Strömbergin ja Henna Helmi Heinosen nuorenkirjoista Ei alkua ei loppua ja En voi puhuu nyt. Nämä ovat niitä oikeita sisältöjä, eivät apurahahakemukset. (Vaikka niihinkin kannattaa tietysti keskittyä.)
Anssi Orrenmaa
Pohjanmaan Kirjailijat ry 