Kello on yli puolenyön. Seison raviradan keskelle rakennetulla ratsastuskentällä ja tuijotan taivaalle. Pilvien seasta näyttäytyy muutama tähti. Tuulee kovaa, olen kääntänyt selkäni sille, ja kuulen sen huminan takkini kangasta vasten. Katseeni löytää taivaanrannassa häilyvän, heikosti vihertävän revontulen, joka leiskuu ilokseni horisontin yläpuolella. Korvissani nappikuulokkeista soi Anssi Kelaa.
Mun täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin. Kun jotain herää sisälläin.
Näin laulaa herra Kela yhdessä tunnetuimmista lauluissaan Nummela. Se on puhutellut minun kirjailijansieluani jo vuosia. Ja taas se puhuttelee.
En ole kirjoittanut mitään uutta viikkoihin, kuukausiin. Ei ole tuntunut siltä. Elämä on liian tukossa. Mikään ei ole tuntunut oikealta. Ahdistaa. En ole saanut henkeä. Tuntuu kuin minut olisi suljettu jonnekin laatikkoon. Jonnekin kaapin perälle odottelemaan.
Mutta tässä minä seison. Ja tässä minun täytyy kävellä näin.
Kun puhun minusta, tarkoitan kirjoittajan sieluani. Se, miksi sille ei ole ollut tilaa, on monimutkainen juttu. On ensinnäkin elämä. On työt. On harrastukset. On ihmissuhteet. On ero parisuhteesta. On huoli omasta taloudesta. On hammas, joka joudutaan poistamaan. On kaamosmasennus ja kevätväsymys. On puoli vuotta rikki ollut ovikello. On suremattomia suruja asioista, joita ei ehdi pysähtyä suremaan. On toiveita ja unelmia, joille ei löydä aikaa.
Onhan siinä jo aika monta asiaa.
Mutta tässä minä nyt seison ja katselen revontulia pimeällä, tyhjällä ratsastuskentällä ja kirjoittajan sieluni rymistelee esiin sellaisella vauhdilla, että se kompastuu matkalla laatikon reunaan, putoaa hyllyltä ja kierii laatikon kanssa kolisten lattialle. Sieltä se nousee ja juoksee eteiseen toinen jalka yhä laatikkoa irti potkien. Takkia ei ehdi pukea. Hetki on ohimenevä. Täytyy kiiruhtaa.
Yhtäkkiä en ole enää minä nyt ja tässä, vaan olen kirjailija. Pääni kirjoittaa keskeneräiseen käsikirjoitukseen kohtausta samalla kuin kohmeiset sormet yrittävät tavata sanoja puhelimen muistiinpanoihin. Lopulta luovutan ja sanelen tuulisessa yössä ylös keskusteluja, reaktioita, tapahtumia ja ideoita toinen toisen perään. Edessäni näen päähenkilöni käymässä keskustelua toisen henkilön kanssa. He seisovat täällä. Tässä kentällä. Katsovat näitä revontulia. Nostavat takinkauluksia pystyyn suojaamaan tuulelta, joka nipistelee poskia ja kylmettää sormia.
Mun täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin. Kun jotain herää sisälläin.
Kun neljänkymmenen minuutin kuluttua tilanne on ohi, kävelen vielä hetken kentällä ja katselen täysikuuta, joka loistaa taivaalla pilvien läpi. Kun lopulta lähden kentältä ja suljen portin perässäni, alkaa kuulokkeissa tilanteeseen täydellisesti sopiva haikean iloinen kertosäe. Se tuntuu elokuvamaisen täydelliseltä ajoitukselta ja saa minut hymyilemään. Naurahdan. Nostan katseeni taivaalle, levitän käteni ja teen pari iloista piruettia.
Se on kirjoittajan sieluni, joka nauraa. En tiedä, miksi olen piilottanut sen ylähyllylle odottamaan, kun juuri se pala minua pitää minut järjissäni. Siitäkin huolimatta, että joku voisi huomauttaa, ettei hengailu keskellä yötä random ratsastuskentällä välttämättä näytä ulospäin kovin järkevältä toiminnalta. Mutta sitä se on. Se on äärimmäisen järkevää. Ja tärkeää. Se ruokkii sieluani.
Olen vieraillut täällä ennenkin, mutta en pitkään aikaan. En ainakaan vuoteen. Ja inspiraation virratessani suonissani kuin opiaatti ihmettelen, miksi lopetin?
Se ei aina ole ollut tämä ratsastuskenttä. Joskus se on ollut jääkiekkokaukalo. Joskus tietty metsänreuna, jossa olen maannut mustikanvarpujen keskellä katselemassa taivasta oksien lomasta. Joskus merenranta (joka tosin on vaikeammin saavutettavissa täältä Etelä-Pohjanmaalta käsin). Mutta aina se on jotain. Ja lokaatio riippuu tietenkin siitä, mitä ja kenestä kirjoitan. Minä en valitse paikkaa, henkilöni valitsee. Se on hänelle, ei minulle.
Mun täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin. Kun jotain herää sisälläin.
Kun vihdoin jatkan matkaa ja palaan yön hiljaisuudessa kotiin, hymyilen. Ja samalla tiedän, että kotona on pakko kirjoittaa. Ihan vähän vain.
Rakas kollega, älä unohda ruokkia sieluasi!
Tiitu Lehtineva
Kirjoittaja on kirjailija, hyvinvointialan yrittäjä sekä epämääräinen yöeläin, joka asuu Seinäjoella ja harrastaa omituisia yöseikkailuja.
Pohjanmaan Kirjailijat ry 