Asuinkunta
Oulu
Koulutus
FT (historia ja arkeologia); eläkkeellä; aiemmin arkeologian oppiaineessa
tuntiopettajasta vs. professoriksi Oulun yliopistossa
Esikoisteos
Mutkaisilla hiekkateillä, Ethene 2026
Yhteystiedot
kirstihpaavola(a)gmail.com
Kuva: Reija Satokangas
Tuotanto
Kaunokirjalliset teokset
Mutkaisilla hiekkateillä, Ethene 2026
Muut julkaisut
Kirsti Paavola, Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohautauksista. Acta Universitatis Ouluensis. Humaniora B 28. Oulu 1998. (väitöskirja)
n. 30 tutkimusartikkelia
kirja-arvosteluja
Kirsti Paavola, Hiski oli hyvä hevonen. Tiede 2000 5/1987. (pakina)
sanomalehtiartikkeleita ym.
Tutustu minuun tarkemmin
Mitä pohjalaisuus minulle merkitsee?
Käsitän pohjalaisuuden laajasti koko Pohjanmaan ihmisten adjektiiviksi. Koska olen jo pikkulapsena muuttanut Ouluun, tunnen itseni oululaiseksi, tullista tulleenakin. Sukujuuria Oulusta ei löydy. Kotonamme ei puhuttu oululaista, enkä sitä juuri osaakaan. Heti kaupungin ulkopuolella olen vieras, vaikka maakunnan maantiede hyvin tuttua onkin. Seudun pohjalaisuutta arvostan, sen tiettyä verkkaisuutta ja varovaisuutta, mutta tarkastelen sitä ulkopuolisena.
Sen sijaan olen marinoitunut Etelä-Pohjanmaan pohjalaisuudessa. Se on tuttua. Senkään kieltä en osaa puhua, mutta tunnen sen pelkästä poljennosta ja intonaatiosta. Tuikeat tiuskauksetkin soivat lähes musiikkina. Lapsuudessani melkein kaikki lomat vietin Isossakyrössä, äidin suvun ympäröimänä. Ja siellä äidinkin puhe aina eteläpohjalaistui! Seutu ihmisineen, kulttuuri- ja luonnonmaisemineen tuntui omalta maalta. Tunne on säilynyt, ehkä voimistunutkin, kun kesä kesältä juurrun kuukausiksi kyröläismaaperään mökillä.
Kahden Pohjanmaan ihmisenä usein harkitsemattomasti pyrin asettelemaan mittakaavaa, vertailua ihmisten olemukselle, tavoille olla maailmassa. Vanhakantaista käsitystä kansanluonteesta en mielelläni markkinoi, eikä siihen löydy hyviä mittausvälineitäkään. Mutta silti aistin eteläpohjalaisuuden tahdin pulssissani.
Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?
Olen kirjoittanut viisivuotiaasta lähtien, aluksi runoja ja seitsenvuotiaasta alkaen päiväkirjaa. Olen hyvin rytmitajuton, mutta kielen rytmi kiehtoo. Työssäni olen joutunut, saanut kirjoittaa jatkuvasti: väitöskirjan lisäksi kymmeniä artikkeleita, joitakin kirja-arvosteluja, kokoomateosten esipuheita, pari pakinaa, katsauksia, yliopistobyrokratian vaatimia raportteja, opinnäytetöiden arviointeja ym. Näissä asiasisällöllä on ollut keskeinen rooli, ei kielen rytmillä tai sanoilla leikittelyllä. Useimmat näistä ovat paperikuivia.
Uudenlainen tuttavuus kirjoittamiseen syntyi, kun kuolema pari vuotta sitten leikkasi ison osan elämästäni. Mielikuvitus ja assosiaatiot veivät uusiin maailmoihin, hetkiksi surun syövereiden yläpuolelle. Kaunokirjallisuus ei ollut koskaan tuntunut omalta alaltani, koska en osaa riittävän syvällisesti puhutella ihmisiä yksilöinä, paljastaa ja analysoida ongelmia, en neuvoa, miten pitäisi elää, en jakaa omaa elämänkokemusta. Mutta eräänlaisena pakomatkana alkanut fiktion kirjoittaminen on ollut leikkiä, jota halusin jatkaa. Pakkoa se ei ole ollut. Viihdyttävää, ehkä merkityksellistäkin minulle.
Minkä kirjan ottaisin autiolle saarelle mukaan?
Ottaisin mukaani Rantsilan pahaisessa pappilassa yli 200 vuotta sitten ahertaneen ihailemani ”pienen suurmiehen” ehtymättömän ahkeruuden, tietovaraston, suoranaisen nerouden aikaansaannoksen: Christfrid Ganander, Nytt Finskt Lexicon. 1787. Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. SKS 1997.
Siinä on 1174 sivua sanojen ihmeellistä maailmaa. Koska olen kiinnostunut kielen historiasta, myös sanojen etymologiasta ja olen askaroinut paljonkin vanhan kirjoitetun suomen kielen kanssa, olen tarvinnut tätä teosta tämän tästä. Autiolla saarella lukisin sitä viihdykkeeksi. Ehkä Gananderia lainatakseni ihan lallottaisin, lällöttäisin ja öllettäisin sanoja. Jossain vaiheessa kaipaisin kuitenkin veneen ilmestymistä horisonttiin.
Pohjanmaan Kirjailijat ry 