Pohjanmaan Kirjailijat ry

Tuotanto

Näytelmät
Asemasota (2021)
Naapurivartio (2020)
Unelmien asunto (2020)
Naisten saunailta (2018)
Miehet pettää aina (2004)

Musikaalit
Café Olé! (2019)
Perintö (1997)
Älä luota enkeleihin (1991)
Daydream (1989)

Antologiat
Sipsiä nutturasta, limerikkejä (2020)
Suomalaisia prosessidraamoja (2018)
Käsityksiä, runoa & proosaa (1997)

lukuisia lauluja musikaaleihin ja muutenkin

Tutustu minuun tarkemmin

Miten minusta tuli kirjailija?
Jo lapsena ajattelin, että minusta tulee romaanikirjailija ja toimittaja. Toimittaja minusta tulikin, mutta olen työskennellyt huomattavasti enemmän opettajana kuin journalistina. Romaanikirjailijan uraa olen edistänyt kirjoittamalla ensimmäisiä versioita.
Varhaisin säilynyt näytelmäkäsikirjoitukseni on kolmannelta luokalta; tämä historiallinen merkkiteos esitettiin koulun joulujuhlassa. Sittemmin monet merkittävät tekstiaiheet ovat tuntuneet taipuvan parhaiten näytelmämuotoon. Lyhyemmät ideat puolestaan muotoutuvat lauluiksi.
Olen opiskellut kirjoittamista – niin luovaa kuin asiakirjoittamista – aktiivisesti alakoulusta asti. Tämän pitkän taipaleen päätepiste ei vieläkään ole näkyvissä. Vuodesta 1997 olen opettanut kirjoittamista, ja se jos mikä on ollut opettavaista. Kun pohdimme yhdessä opiskelijoiden kanssa tekstien vahvuuksia ja kehittämiskohteita, opin itsekin valtaisasti kirjoittamisen tekniikasta ja taidosta.

Vaikka olen omimmillani draaman, teatterin ja laululyriikan parissa (asiatekstejä unohtamatta), pidän proosaporttia yhä raollaan. Ehkä jonain päivänä pääsen julkaisemaan kertomakirjallisuutta suosikkikohderyhmälleni, nuorille aikuisille.

Mitä kirjoittaminen minulle merkitsee?
Olen käyttökirjoittaja: Vaihdan toimittajavaihteelle, kun on aika tuottaa journalistista tekstiä. Kirjoitan näytelmän, kun näytelmälle on tilausta. Jos on tarvista laululle, ryhdyn sanoittamaan. Kirjoitan mitä vain, kun tekstiä tarvitaan.

Minulle kirjoittaminen on ajattelemista, sanoilla leikkimistä, ihmisen ymmärtämistä, mahdottoman tekemistä mahdolliseksi. 

Kauan sitten kirjoittaminen lakkasi olemasta sisällä riehuvan roihun kaikkinielevää hurmosta – ja hyvä niin! Ei tässä iässä jaksa enää elää sielu tulessa.

Miten ja mistä löydän aiheet, joista kirjoitan?
Elämä on aiheita täynnä. Joskus idea syntyy sanasta tai ilmaisusta, joskus puolitutun puolihuolimattomasta puheenparresta. Aika ajoin kerään herkullista materiaalia kuuntelemalla ystäviä, hyvänpäiväntuttuja ja ventovieraita. Toisinaan tarinoiden ideat tulevat itse luokseni ja iskostuvat alitajuntaani odottamaan, että kirjoittaisin ne auki.

Aiheita on elämä täynnä; ihmiset ovat ongelma. Kun ryhdyn luomaan henkilöhahmoja tarinaani, ne lupaavat nöyrästi totella aivoituksiani tarinan polveilevassa virrassa. Mutta kun ryhdyn kirjoittamaan, hävyttömät henkilöt heittäytyvät niskoittelemaan ja omapäisesti menevät sinne, minne minä en halunnut. Mitä muuta kirjoittaja voi silloin tehdä kuin seurata henkilöitään ja katsoa, millaisten sysien ja savikkojen läpi he pakottavat taivaltamaan.

Vielä suurempi ongelma on aika. Ei, ei sittenkään, vaan motivaatio. Mikä aiheista kiinnostaa niin paljon, että sille on valmis antamaan tarpeeksi aikaa, jotta aiheesta syntyy valmis teksti?
Ja sitten on vielä se suurimmista suurin ongelma: minä itse. Vasta ituna pilkistävä aiheenpoikanen on lupausta täynnä, mutta kun sitä ryhtyy pukemaan sanoiksi, se latistuu, väsyy ja nuupahtaa. Kuinka raaskin ryhtyä kirjoittamaan, kun pelkkä aavistus tarinasta on niin paljon kauniimpi kuin paperille päätyvä sanajono.

Elämä tarjoaa aiheita jonoksi asti – kokonaan eri asia on, moniko niistä päätyy valmiiksi tekstiksi.