On olemassa maanantai-kirjoittamista ja on olemassa sunnuntai-kirjoittamista. Eikä näillä ole mitään tekemistä viikonpäivien kanssa. Minä kyllä tiedän mitä veljeily näiden kanssa tarkoittaa.
Maanantai-kirjoittamisen aamu alkaa riitelyllä teinien ja/tai puolison kanssa. Sen jälkeen meikäläistä pännii ja väsyttää. Ottaa kupoliin niin, että kun avaan läppärin, jätän ohjeissa ja oppaissa hehkutetun verryttelykirjoittamisen väliin ja siirryn suoraan itse asiaan. Äkkiä nyt jotain valmiiksi! Kuka jaksaa suunnitella juonen rakennetta tai piirtää ajatuskarttoja? Kun nyt kerrankin olen saanut ideasta kiinni, niin johan se on työstettävä vimmalla paperille. Perfektionistinen tapa pyrkiä heti valmiiseen tuotokseen.
Virhe! Tämä oikotie kostautuu heti. Idea katoaa ja tyhjyydestä syntyy vain typerää adjektiivilöpinää. Parasta siis pitää tauko.
Sunnuntai-kirjoittaminen. Aah, aamu alkaa innostuksella. Teinit ehtivät bussiin ja mies lähtee töihin. Mikä seesteisyys. Avaan läppärin ja käynnistän sunnuntai-kirjoittamisen verryttelykirjoittamisella. Ajatusten herättely toimii kasvualustana teksteilleni.
Tauot ovat maanantai-kirjoittamisen hehku. Mitä pidempi tauko, sen parempi. Löydän kyllä muutakin tekemistä. Sitä paitsi luovuus ei ole suoria heureka-hetkiä. Se toimii enemmänkin sykleissä. Niitä odotellessa pohdin, mikä on tämä kirjoittamisen paradoksi. Miksi niin rakas asia on niin ärsyttävää, että sitä täytyy vältellä viimeiseen saakka?
Kirjoittamisen lyhyet tauot eivät katkaise sunnuntai-kirjoittamisen flowta. Itsekritiikki ei pidättele visionääriä. Ajatus on tyhjä, mutta samalla ideoita, näkyjä ja henkilöitä täynnä. Sitä on kuin irti tästä maailmasta. Tämä on juuri sitä, minkä vuoksi olen jättänyt turvallisen palkkatyöni.
Itsekritiikki? Se on maanantai-kirjoittamisen ylin ystävä. Koska maanantai-tekstistä ei tule heti eikä vielä sittenkään mestarillista, saa se pitkäpinnaisemmankin tyypin lannistumaan. Mikä tässä nyt mättää? Onkohan tämä meikäläisen hommaa ollenkaan? Ja miksi tästä tekstistä ei tule sellaista kuin tuon toisen?
Sunnuntai-kirjoittaessa uskon itseeni ja tekstiini enemmän kuin koskaan. Jokainen kirjoittaa omasta persoonastaan käsin. Mitä sitten, jos omani on vähän vinksallaan. Kädenjälki näkyköön niin tiedollisesti kuin taidollisestikin.
Niin, että mitä näistä pitäisi oppia? Maltilla käynnistele kirjoittamistasi. Eihän sprintterikään lähde sataselle ilman lämmittelyä. Vimmasta huolimatta tarvitsen lämmittelyä, vaikka en ole koskaan pikamatkojen juoksija ollutkaan.
Sanna-Leena Knuuttila
Pohjanmaan Kirjailijat ry 