Julkaisin esikoiseni 1.8.2025, siitä kahden viikon päästä oli julkkarit Vaasan pääkirjaston Draama-salissa. Jännittävää, kuumottavaa, ahdistavaa ja opettavaa. Kaikki meni hyvin, oikeastaan paremmin kuin olin kuvitellut. Tupa oli täysi, sain sanoja suustani, mikrofoni ei räjähtänyt, eikä konserttipianoa tipahtanut kenenkään päälle. Paikalle tuodut kirjatkin myin. Esikoiskirjailijan elämä jatkui markkinoinnilla, naamansa näyttämisellä paikallisessa lehdessä, kirjamessuilla, matineassa ja sometuksen harjoittelulla. Eli kirjailijan ulkoammatillista työharjoittelua vuonna 2025. Aikasemmin olin julkaissut keskimäärin 0 postausta vuodessa eri somekanavissa.
Melkein pari kuukautta meni, ennen kuin onnistui jotenkin rauhoittumaan. Kirjaa oli puuhailtu jo niin kauan, että aivoissa kupli jo päästä seuraavan tekeleen kimppuun. Oli luonnostelmia, ajatuksia ja sitä varmasti monelle tuttua pakottavaa tarvetta aloittaa uuden muovaaminen. Päivätöiltäni ehtiessä ja viikonloppuina oli tarkoitus suorittaa, kuten niin monella. Ei siinä mitään, niin sitä on suunnilleen kaikki ennenkin kirjoitettu. Eli tungettu johonkin väliin, niin että vuorokaudessa on ainakin 26 tuntia, koska niin on päättänyt. Aika on suhteellista, tippaleipä ja silkka konsepti.
Nyt vain oli jotenkin kovin nihkeää. Todella nihkeää. Ei mitään lukkoa, nihkeää vain. Sellaista pitkään helteen ukkosta ennustavaa nihkeyttä. Eikös tämän pitänyt olla kuin pyörällä ajamista? Eihän tätä nyt voi unohtaa. Tuntui kuin olisi ottanut käteensä jonkin instrumentin, jota ei ole vuosiin soittanut. Kyllä se Paranoidi kätösistä luultavasti lähtee, mutta kyllä se kuulostaa niin järkyttävän huonolta, että Ozzy pyörii mullan alla. Tuntuma, rytmi ja oma metodi jotensakin hukassa oli diagnoosini.
Kirjoitusoppaissa on monissa jokin hyvä jyvä, josta moni voi saada pienellä sovittelulla itselleen toimivia metodeja. Waltari puhui perslihaksien tärkeydestä, Stephen King kannustaa kirjoittamaan kuin eläin päivittäin tiettyinä aikoina. Molemmat toimivat kyllä, joillekin. Epäilen kuitenkin, että suurin osa joutuu kehittämään omat toimivat tapansa. Inspiraatioon on turhaa luottaa, se on epäkohtelias vieras. Tulee ja menee mokoma, ilman kelloa.
Joskus se kuitenkin tulee käymään. Aina väärään aikaan tietysti. Olin menossa bussilla töihin, kun mieleeni tuli sana työharjoittelu. Kirjailijan työharjoittelu on hyvin pitkä ja on harvoja aloja mihin sen luonnetta voi verrata. Nämä olivat tietenkin niitä harvoja kertoja, kun ei ollut muistivihkoa mukana. Joten ikävällä kosketusnäytölla sopersin ranskalaisilla viivoilla tämän kirjoituksen pääideoita, hankkimalla itselleni päänsäryn. Samalla tuli se kaipaamani seuraavan romaanini aloituslause. Sitä olin odotellut. Mukava kuplinta päässä, päänsärky ei niin haittaa. Olin jokseenkin turha sinä päivänä töissä.
Työharjoittelua kaikki. Ei ole enää nihkeää, juuri tällä hetkellä. Uusi vuosi olkoon täynnä tekstiä ja lisää loputonta työharjoittelua.
Jan Haglund
Pohjanmaan Kirjailijat ry 