Opin joskus yrittäjyyskurssilla, että mainoksen täytyy shokeerata, jotta se huomioidaan. Se olkoon selityksenä tämän kirjoituksen otsikolle.
Kirjailijan ammatti on joskus muinoin ollut täydellinen työ kaikille ujoille ja hiljaisille erakkoihmisille. Olisihan se aika mukavaa sulkakynäillä tarinoita omassa pikku torpassa metsäkauriiden ympäröimänä. Mutta ei, nykyään pitää MARKKINOIDA ja ESIINTYÄ. Jos olisi mahdollista, palkkaisin heti itselleni assistentin, joka järjestäisi minulle kirjastokiertueen ja kirjamessuesiintymiset sekä kaupittelisi runokirjaani jokaiseen söpöön pikku puotiin. Mielellään menen siis vaikka sinne yleisön eteen puhumaan kirjoittamisesta, kunhan joku muu hoitaa sen yhteydenoton, esittelyn ja kaupittelun.
Niin, julkaisin ensimmäisen runokokoelmani viime vuoden syyskuussa. Se kantaa nimeä Totuudet kuiskataan pimeässä, ja nimi kertookin kaiken oleellisen siitä, miten kaikista mieluiten kirjaani mainostaisin… siis kuiskaamalla, pimeässä. Vaihtoehtoisesti voisin turvautua loitsuun, jolla saisin lukijamassat liikkeelle ja instagramin dm:n laulamaan tilauksista. Toistaiseksi pysyttelen kuitenkin siinä plan A:ssa, eli keräilen rohkeutta tyrkyttää itseäni lausumaan runojani milloin minnekin ja välillä huhuilen somessa, että haluaisikohan joku kenties ostaa tämmöisen runokirjan, jonka menin tekemään? Kirjani julkaistiin niin sanottuna hybridikustanteena, jossa suurin osa markkinointivastuusta jää kirjailijalle. Sataviisikymmentä kappaletta runoteostani saapui eräänä päivänä kotiovelleni, enkä kehtaa sanoa, kuinka monta niistä vielä laatikossa odottaa ostajaansa.
Markkinoidakseen kirjallista osaamistaan pitäisi myös uskaltaa identifioitua kirjailijaksi tai edes ”kirjoittajaksi”. Suomalainen vaatimaton, ulkoista hyväksyntää kaipaava hiirulainen on suuren kynnyksen edessä. Olen ilokseni saanut astuttua tuon kynnyksen yli. Muistan, kun viime vuonna ensimmäisen kerran tokaisin eräälle uteliaalle ihmiselle, hänen kysyessään mitä teen, olevani ”kirjoittaja”. Ai että, se yksi lause buustasi kirjoittamisuraani henkisesti ainakin – kuusivuotiasta poikaani siteeraten – satakymmenentuhatmiljoonaa kiloa.
Ei ole yhdentekevää, miten itsestämme ja osaamisestamme puhumme, omalle peilikuvalle tai kohtaamillemme ihmisille. Sanoissa on todellakin taikaa. Raamatun mukaan sana oli Jumala, kirjaimellisesti (pun intended). Sanoilla on valtaa luoda, hyvässä ja pahassa. Mietitään vaikka ihmistä, joka vuosikymmenienkin päästä muistaa kiusaajiensa sanat. Hän ei uskalla toteuttaa itseään, koska joku joskus sanoi, että sä et osaa mitään eikä kukaan tykkää susta (käyttäen luultavasti vähän rumempaa kieltä). Siinä hetkessä nuo sanat löi polttomerkkinsä ihmisen identiteettiin, jossa ne vaikuttaa niin kauan, kun niitä ei kyseenalaisteta ja korvata toisilla sanoilla. On siis tärkeää tiedostaa, miten oma sisäinen narratiivimme vaikuttaa motivaatioomme ja tekemiseemme: onko se rohkaisevaa vai lannistavaa? On ihan terveellistä välillä koetella oman itsekehu-sietokykynsä rajoja ja vaikka vähän liioitella omia ansioitaan, koska metsä vastaa ja niin edelleen. Ensimmäisenä ei tarvitse mennä katoilta huutelemaan, vaan edetä mieluummin sisältä ulospäin. Sitä myötä, kun sisäinen puhe muuttuu, alkaa muutos materialisoitumaan myös ulkoiseen maailmaan.
Uskalletaan siis olla hieman suuruudenhulluja ja tyrkkyjä omien unelmien ja tavoitteiden kanssa, vaikka niitä näkyviä tuloksia ei vielä niin kamalasti olisi kertynytkään. Ja muistetaan shokeerata välillä. Vähintään itseämme. Pelko on vain tunne, eikä kerro mitään siitä, pystytkö. Matkan varrella olen huomannut, että usein pystyy, vaikka pelottaisi. Vuonna 2020 mua pelotti luoda Intagram-tili runoilleni – tein sen silti. Vuonna 2024 mua pelotti mennä lausumaan runojani lavalle – menin silti. Vuonna 2025 mua pelotti julkaista runokirja – julkaisin silti. Edelleen mua pelottaa nuo samat ja monet uudet asiat, mutta ei niin paljon. Olen itseni suurin rohkaisija ja tukija. Kuiskin kauniita asioita peilikuvalleni ja lause kerrallaan kirjoitan itseäni uusiksi. Kirjaimellisesti.
Marleena Lillstrang
Pohjanmaan Kirjailijat ry 