Olen paljon velkaa kirjoittamiselle. Esimerkiksi sen terapeuttiselle vaikutukselle. Olen kirjoittanut päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Kirjoitan silloin, kun:sisällä lepattaa, eikä kukaan näe, kun hymyilen itsekseni kynä kädessäistun junassa ja pohdin, minne olen matkallaen jaksa nousta sohvalta salillesilmät sumeina itkusta, kurkku kuivana kuristuksen tunteesta, murheen möykky sisälläyksin ollessani teekuppi kädessä pilateksen jälkeenkun kukaan ei vastaa … More Kun päiväkirja on pakko avata

Unettomuus on sukuvika. Perheeni on pitänyt yllä pientä apteekkia. Unilääkkeitä ja sittemmin melatoniinia on kulutettu kilokaupalla. Uskokaa minua: kaikkea on kokeiltu. On nukuttu villasukat jalassa, alasti ilman yöpaitaa, ikkuna auki, ikkuna kiinni, kissan kanssa ja ilman, valot päällä ja pimeässä. On saunottu, vältelty kofeiinia, syöty, oltu syömättä, lenkkeilty, joogattu, kuunneltu musiikkia ja yritetty olla yrittämättä. … More Nukahtamisen sietämätön vaikeus

Eläköidyttyäni hankin oppivelvollisuuskoulussa opettajankokemusta yläasteen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin sijaisena. Neljä seiskaluokkaa ja kaksi ysiä. Haastavaa oli hypätä kyytiin toisten suunnittelemaan opetusohjelmaan ja repiä siitä mielekkyyttä. Nopeasti törmäsin asiaan, joka on puhuttanut kouluväkeä: yläasteelta pulpahtavista pojista runsas 2000–3000 ei osaa kunnolla lukea eikä varsinkaan kirjoittaa. Miksi? Valitettavasti tämä näytti pitävän paikkansa omassakin koulussani. Isoisoäitini oli … More Miksi pojat eivät osaa kirjoittaa?