Muistelen usein viime syksynä lukemaani tarinaa. Se herättää monenlaisia ajatuksia.
Kieli on pieni, mutta mahtava ase.
Mitä minä sillä teen?
Puhunko pahaa, puhunko hyvää,
jätänkö kukkivan askeleen?
”Iäkäs mummo matkusti ratikassa. Vieressä oleva nuori äiti puhui kännykkään ja noin yksivuotias lapsi istui itkien rattaissa. Mummo hymyili lapselle ja esitteli hänelle rollaattoriin kiinnitettyjä erilaisia heijastimia. Itku vaimeni ja lapsi keskittyi kiinnostuneena kuuntelemaan ja tarkkailemaan heijastimien liikettä. Äidin puhelu päättyi ja hän keräili tavaroitaan. Lähtiessään hän tiuskaisi kiukkuisesti mummolle: ’Ei se vielä mitään ymmärrä.’”
Millaisista kokemuksista äidin kommentti kumpusi? Miltä tuntui mummosta, joka halusi viihdyttää itkevää lasta? Millaisia eväitä tuo pieni saa elämäänsä? Mitä tapahtuu kehittyville aivoille ja kiintymyssuhteelle, jos puhelin saa ryöstää vanhemmalta lapselle kuuluvan ajan?´ Lapsi ei kehity tyhjiössä, vaan arkisessa vuorovaikutuksessa, kuten mummo lapsen kohtasi.
Vauva oppii jo kohdussa tunnistamaan äidin äänen, aistimaan jopa äidin tunnetiloja tämän tavasta liikkua. Vauva on valmis vuorovaikutukseen heti synnyttyään ja ensimmäiset kuukaudet ovat ne tärkeimmät, kun luottamus hoivaavaan aikuiseen rakentuu.
Sanat muovaavat meitä lapsuudesta alkaen. Saammeko kuulla kannustavaa ja rohkaisevaa puhetta, vai leimataanko meidät mitätöivillä kommenteilla. Kyse voi olla tietoisesta vallankäytöstä, tai silkkaa ajattelemattomuutta. Usein sanoja vähättelee sanojen merkitystä. ”Etkö nyt vitsiä ymmärrä, ei saa olla niin tosikko.”
Kiusoittelevat kommentit vaikuttavat pitkälle aikuisuuteen ilman, että tiedostamme sitä. Huomauttelu lapsen ujoudesta, ulkonäöstä, syömisestä, mistä tahansa henkilökohtaisesta ominaisuudesta vaikuttaa hänen sisäiseen ääneensä, tapaan suhtautua itseen. Kommentit ja spekulointi eivät karaise, mutta lapsi oppii nopeasti häpeämään tiettyjä tunnereaktioita.
Minua, ujoa ja arkaa lasta rohkaisivat Jaakko Haavion lastenrunot, joihin samaistuin. Ne myös synnyttivät kipinän kirjoittaa miltä minusta tuntuu. Lastenrunojen puutarhassa kukoistavat kaikkien tunteiden kukkaset ja sieltä lapsi löytää sanat tunteille, jotka virtaavat hänessä. Lapsuuteni läpikäymisen myötä olen oppinut ymmärtämään reaktioitani erilaisissa työyhteisön ja muissakin arjen tilanteissa.
Lapsi on lahja, rakkaudella ja hellyydellä vaalittava. Se viesti on toivottavasti välittynyt kirjojeni myötä, jotka liittyvät varhaiskasvatukseen, lapsiperheiden arkeen ja juhlaan, tunteisiin sekä vuorovaikutukseen. Viimeisimmät kirjani kertovat Korvatunturin tontuista. Tontut ovat ystävällisiä, myötätuntoisia, rohkaisevat arkoja, auttavat toisiaan, huolehtivat iäkkäistä tonttumuoreista ja -ukoista.
Rakkaudesta ja välittämisestä voi kertoa kosketuksella ja kauniilla katseella. Siksi tarinat on ohjeistettu kerrottaessa piirtämään kuulijan selkään. Satuhierontaohjaaja-koulutus antoi minulle päiväkodin arkeen mieluisan työmenetelmän ja loi lempeän yhteyden lapseen.
Lapsi oppii vanhemmiltaan asenteet ja tavat. Miten puhun puolisolle, lapselle, työkaverille. Millaista kieltä käytän somessa, kunnioitanko toisen erilaista mielipidettä. Millaisen ilmapiirin luon ympärilleni. Onko lähelläni helppo olla, vai olenko ankeuttaja, ilonsyöjä. Voisimmeko keskittyä enemmän hyvään, lähimmäisen arvostamiseen ja kiitoksen antamiseen?
Sirpa Sironen-Hänninen
lastenrunoilija ja -kirjailija
Pohjanmaan Kirjailijat ry 