Kirjoittamisesta puhutaan usein unelmana. Että miten ihanaa on saada tehdä työkseen sitä, mitä rakastaa. Minäkin olen ajatellut niin. Ajattelen yhä. Mutta unelmilla on erikoinen taipumus muuttua toisenlaisiksi silloin, kun niistä tulee totta.
Kirjoittaminen ei katso kelloa. Se ei ala yhdeksältä eikä lopu neljältä. Se alkaa joskus keskellä yötä kummasta lauseesta ja päättyy ehkä kuukausien kuluttua, tai ei ehkä koskaan. Siksi sitä on vaikea sovittaa aikatauluihin, tavoitteisiin ja odotuksiin. Luova työ elää omaa aikaansa omassa paikassaan.
Silti ympärillä oleva maailma katsoo kelloa ja kalenteria. Kustantaja odottaa käsikirjoitusta. Lukija odottaa kirjaa. Pitäisi myydä, päivittää, olla esillä. Vähitellen huomaa käyttävänsä yhä enemmän aikaa siihen, että on kirjailija, yhä vähemmän siihen, että kirjoittaa.
Pelkään toisinaan, että alan kirjoittaa, koska täytyy kirjoittaa. En halua myydä haluani kirjoittaa.
Mitä tapahtuu ihmiselle, jos hänen sielunsa muuttuu ammatiksi? Miten työhön sopii se, jos löytää itsensä tilanteesta, jossa tekee jotain, joka on ajanut aikansa ohi. Haluaisin kirjoittaa jotakin aivan muuta, ajattelee. Luova työ ei katso kelloa, ja se on sen kaikkein vaikein osuus. Kustantaja kuitenkin hengittää niskaan, lukijat odottavat, rakkaus alkaa tuntua työltä.
Nykyään kirjailijalta odotetaan paljon muuta kuin kirjoja. Hänen pitäisi olla helposti lähestyttävä, näkyvä, kiinnostava persoona. Hänen pitäisi olla esiintyjä, markkinoija, sisällöntuottaja ja joskus lähes julkkis. Onko tässä mitään järkeä, miettii, ja kuten taiteilijan ehkä kuuluu, tuottaa pettymyksen kaikille. En osaa katsoa kelloa, siksi kirjoitan. Mutta on pelottavaa tuntea, kuinka jostain, mikä oli aidointa ja lämpimintä, tuleekin raskasta. Tämä ei ole työ vaan elämäntapa, tämä on sielu, ei sitä voi syödä. Painajaisissani jossain joudun elättämään itseni sillä! Myymään haluni kirjoittaa.
En halua myydä halua kirjoittaa! En halua istua kuvissa, haluan kirjoittaa. Mutta meidän kuuluisi olla kai julkkiksia, malleja ja sisällöntuottajia. Olisin mielummin shamaani. Kirjoittaminen jotakin näkymätöntä, jota ei voi mitata seuraajamäärillä eikä näkyvyydellä. Kirjailija joku, joka menee yksin paikkaan, jonne muut eivät ehkä vielä ole menneet, palaa sieltä tarinan kanssa. On kai kirjailijakin välittäjä, joka tuo näkyviin jotain, mitä muut eivät vielä näe? Jonka tehtävä ei ole miellyttää vaan kuunnella?
Joten kirjailijan täytyy myydä kirjojaan, mutta hän pelkää myyvänsä itse sen lähteen, josta kirjat syntyvät. Mitä tapahtuu, jos kirjoittamisesta tulee väline eikä päämäärä? Voiko inspiraation kuluttaa loppuun? Vai onko pelko vain osa kutsumusta?
Kirjailijan velvollisuus olla näkyvä vai nähdä?
Anni Ahola
