Pohjanmaan Kirjailijat ry

Pikkulintu oli halkaissut maiseman ulosteellaan. Valkoinen kymmenen sentin pystysuora viiva keskellä ikkunaa, josta tapaan katsella ulos ja seurata pihan elämää kirjoittamisen lomassa. Ehkä jäljen oli jättänyt leppälintu, joka oli kesän mittaan käynyt kurkkimassa sisään. Kaunis lintu, mutta uloste on samanlaista kuin muillakin.

Harmittaisi, jos olisi juuri pessyt ikkunat. Ne ovat kuitenkin vielä pesemättä tältä kesää. Ja pesemättä jäävät. Olennaista ei ole lasi vaan mitä sen läpi näkyy.

Kirjoittaminen vaatii oman paikkansa. Jollekin oikean tunnelman antaa katukahvilan vilinä, toiselle kirjaston lukusalin äänettömyys, kolmas innostuu junan hälinästä, neljäs sohvan pehmeästä nurkasta. Paikkoja vaihtamalla voi saada uusia virikkeitä ja tarinaan yllätyksiä tai säkeisiin asennonvaihtoja ja tunnelman muutoksia. Liike synnyttää liikettä.

Jokaisella on oma mielipaikkansa. Ammattilaiset kirjoittavat tyypillisesti työhuoneissaan, heillehän kirjoittaminen on työtä. Työhuone voi olla kotona tai kodin ulkopuolella, tärkeää kuitenkin on, että kirjoittamiselle on varattu paikka, jossa voi levitellä aineistot ja muistiinpanot niin, etteivät ne häiritse muita. Vaihtelua työhuonearkeen saa kotimaan tai ulkomaiden residensseistä, työtiloista, joissa voi keskittyä pelkästään kirjoittamiseen ja monesti vielä vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia muiden kirjoittajien tai taiteilijoiden kanssa.

Kirjoittaminen on ikkunasta tuijottelua myös vertauskuvallisesti, maailman seuraamista ja tutkimista hieman sivusta. Havaintojen tekemistä, ihmisten piirteiden ja sanojen ryöstämistä omille henkilöhahmoille. Vaikka käyttäisi omakohtaisia kokemuksia, kuten monet tekevät, itseäänkin seuraa matkan päästä, kuin kurkistaisi ikkunasta omaan elämäänsä. Kirjoittaja on materiaalia hankkiessaan sekä salakatselija että salakuuntelija.

Minun mieluisimmasta kirjoitusikkunastani näkyy vanhaa etelälappilaista metsää, eri-ikäisiä mäntyjä ja kuusia, muutama nuorempi koivu, keloja, maassa mustikanvarpuja – paljon vihreää. Näky on rauhoittava ja vapauttava, jota pieni valkoinen viiva lasissa ei häiritse. Kesällä pihassa vierailee lintuja, oravia, jäniksen poikasia, poroja ja joskus kettukin saattaa poiketa retkillään. Korppi päivystää usein ikipetäjän kelottuneessa latvassa. Mutta ennen kaikkea se on näky, joka herättää mielikuvituksen, vapauttaa kaikesta häiritsevästä kohinasta. Levottomin tunne syntyy keskellä kesäyötä auringon kajosta tuulen keinuttaessa puiden latvuksia.

Ikkunasta näkyy, valkoisen pystyviivan oikealla puolella, myös liian vähälle käytölle jäänyt kota, joka muistuttaa retkielämästä ja siitä, että kirjoittaa voi kaikkialla, sielläkin, missä laskee rinkan selästään. Käveleminen on ylipäätään erinomainen keino synnyttää sanoja.

Talvella maisema on toisenlainen. Tykky on tehnyt puista veistoksia, lintujen ruokintapaikalla tiaiset ärhentelevät toisilleen, käpytikka ja kuukkelit vuorottelevat rasvalla, kunnes orava hätistää ne tieltään. Illan hämärän turvin metsäjänis tulee kurkottelemaan ruokinta-automaatista auringonkukan siemeniä. Päivän valostuessa papanat paljastavat kävijän.

Pohjoisessa vuodenvaihteessa valoa on niukasti, vain muutama tunti päivässä. Pimeyden keskellä kirjoittaminen hidastuu, kuten kaikki muukin. Ikkunasta heijastuu vain oma kuva. Se ei inspiroi. Heijastus on kuitenkin hyvä muistutus siitä, että tuskin ketään kiinnostaisi, jos kirjoittaisi vain itsestään. Ikkunasta voikin katsoa kahteen suuntaan. Mielikuvitus herää horroksestaan, kun kuvittelee, että joku tuijottaa pimeydestä valoa kohti. Onko se eläin vai ihminen? Mitä se näkee? Mitkä ovat sen aikeet? Pelottaisi, ellei tietäisi, että salakatselija on oma mielikuvitus.

Ikkuna on katsomista varten, mutta maailma ei ole pelkästään silmille. Kirjallisuuttakin on tarjolla silmien ja sormien lisäksi myös korville.

Ikkunan ongelma on se, että se antaa mahdollisuuden vain silmille. Jos sen saa auki, voi päästää äänet ja tuoksut sisään, tuntea ulkoilman viileyden ihollaan. Harva jaksaa kavuta ikkunasta ulos. On tärkeää, että talossa on myös ovi, josta voi astua ikkunan tuolle puolen.

Pihassani elämä taukoaa hetkeksi oven kolahdukseen, mutta kun istuu aikansa paikoillaan, vilske palautuu entiselleen, alkaa kuulla hömötiaisten siipien suhahtelua ja hiljaista keskustelua, välillä äkäistä pärinääkin. Kauempana korpin ronkunta. Punaruskea vilahdus oksilla taisi olla leppälintu.

Kirjoittaminen edellyttää myös oven käyttöä. Ei ikkunan ääressä voi kirjoittaa, ellei ole käynyt sen toisella puolella, hankkinut aineistoa, tutustunut paikkoihin, joissa kirjan henkilöt elävät. Kuljettaa henkilöään kadulla tai erämaassa, kannattaa ensimmäinen matka tehdä yhdessä hänen kanssaan. Ikkunan ääressä on paljon helpompi keskustella henkilöhahmojen kanssa, kun on yhteisiä kokemuksia. Voi selata matkalta kertyneitä muistiinpanoja, katsella kuvia ja tuntea ihollaan tunturin rinnettä pyyhkivän tuulen tai ohi ajavan auton ilmavirran.

Maisema ikkunan takana saa herkistyneet aistit siirtymään myös tekstiin. Näkymä palauttaa mieleen, miltä toisella puolella tuntuu.

Pertti Sillanpää

Kirjoittaja on Pohjanmaan Kirjailijat ry:n puheenjohtaja.