Olisitko arvannut, rakas päiväkirjani, että tänään kirjoitan blogikirjoituksen sinusta? Sinä olet kulkenut kanssani tämän vuoden alusta lähtien, mutta sisaristasi vanhin tuli ystäväkseni jo ensimmäisellä luokalla peruskoulussa. Kirjaan kuuluva lukko avaimineen on vieläkin sen kyljessä kiinni. Sinussa ei moisia salausvälineitä ole; olet moderni ja avoin. Sinä olet päiväkirjoistani kymmenes. Vanhempi serkkusi, Word-tiedoston muodon saanut kirjoittamispäiväkirja, on joutunut kokemaan taholtani karvaan hylätyksi tulemisen, mutta ehkä sinua ilahduttaa, että kannan pikkuserkkujasi puhelimessani: niihin kirjaan näkemäni unet ja päivän ulkoiset tapahtumat. Sinun kanssasi juttelen henkeviä, vaikka itse tosin saatat usein olla henkevyydestä toista mieltä.
Päiväkirjaan kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeää, kuten hyvin tiedät. Kynällä kirjoittaminen jo fyysisenä liikkeenä rauhoittaa. Ollessani nimeämättömän ahdistuksen vallassa saatan ottaa kynän käteen, napata lähimmän kirjan ja kopioida kirjan tekstiä paperille. Huomio kiinnittyy kirjainten muodostamiseen, ja stressitaso laskee. Aihekohtaiseen ahdistukseen auttaa nimenomaan päiväkirjaan kirjoittaminen. On totta, että päiväkirjoista etenkin nuoruudessa tulee melko synkkiä, kun niihin kaataa mustan mielensä sisukset. Toinen puoli teinisivuista sitten täyttyykin lähes päivittäin vaihtuvien ihastusten nimistä. Sinä, nykyinen päiväkirjani, olet onneksesi säästynyt molemmilta. Et siksi, ettei kuohuttavia aiheita olisi ollut, vaan koska olen pitäytynyt asioiden ja tilanteiden neutraali(hko)ssa kuvauksessa uskoen, että muistan jälkeenpäin tunteet asiallisen kertomukseni takana. Sinä osaat ne kyllä tunnistaa rivien välistä. Varmasti toivotkin, että päästäisin hieman höyryjä ulos niin kuin nuorempana. Et kuitenkaan provosoi, otat vain tyynesti vastaan sanat, jotka sinulle suvaitsen luovuttaa.
Pidän myös päiväkirjojen lukemisesta, vaikka omia vanhoja kirjoituksiani en aina jaksakaan lukea alati vaihtuvien käsialojeni vuoksi, saati sitten nuoremman itseni tuottaman kypsymättömän sisällön tähden, jota vanhemmiten on vaikea kohdata. En myöskään ole koskaan lukenut kenenkään henkilökohtaisesti tuntemani ihmisen päiväkirjaa. Kirjastosta löytyy paljon julkaistuja päiväkirjoja, eikä kirjoittajalla oikeastaan ole paljonkaan väliä – jokaisen ihmisen elämästä löytyy kiinnostavia asioita. Sinun vanhemmille sisarillesi olen kertonut useasti Aila Meriluodon päiväkirjoista, ja ehkä vielä useammin Katarina Haavion ja Satu Koskimiehen lapsuus- ja teinipäiväkirjoista. Palaan niihin aina ja saan jälleen inspiraation kirjoittaa, jos edellisestä merkinnästäni on kulunut jo pidemmälti aikaa.
Tiesitkö, rakas päiväkirjani, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on järjestänyt kymmenen vuoden välein kirjoitustapahtumia, joissa on pyydetty suomalaisia kirjoittamaan päivästään, ja kirjoitukset on talletettu arkistoon? Ensimmäinen keräyspäivä oli 2.2.1999, seuraava 2.2.2009 ja viimeisin 2.2.2019. Kahteen ensimmäiseen osallistui yhteensä kymmeniä tuhansia kirjoittajia, ja kirjoitusten joukosta valikoitui kummallakin kerralla antologia: Suomalaisen päivä (SKS 2001) ja Ihan hyvä maanantaiksi: suomalaisen päivä 2.2.2009 (SKS 2010). Vuoden 2019 keruuseen osallistui n. tuhat kirjoittajaa, eikä antologiaa julkaistu. Olin vakaasti aikeissa osallistua, mutta asia jäi kesken, ja helmikuinen päiväni tallentui vain lintukantisen sisaresi sivuille. Jos vuonna 2029 järjestetään vielä vastaava päiväkirjakeräys, lupaan osallistua siihen. Uskon, ettei sinua varmasti haittaa, että jaan pienen osan sinusta tutkimukselle. Jos yhteinen aikamme on silloin ehtinyt jo täyttyä, voit hengähtää helpotuksesta ja antaa parrasvalon nuoremmalle. Etkä sinäkään aivan osattomaksi jäänyt – pääsithän sentään PoKin blogiin.
Johanna Pitkäranta
